Suomalainen asevelvollisuus

Verrattuna monen työryhmän raporttiin, “Suomalainen asevelvollisuus” on todella raikas. Sanotaan suoraan mikä on tilanteemme, eikä pistetä päätä pensaaseen niin kuin moni teki viime viikolla kun puhuttiin tarpeesta pienentää reserviä. Reservin pienentämisessä on kerta kaikkiaan kysymys taloudesta – miksi ylläpidämme varastoja kamoista jotka eivät tosi tilanteessa voi suojata sotilaitamme? Voin vain onnitella Häkämiestä ja Siilasmaata hyvästä raportista. Samainen Risto teki myös Pekkariselle ehdotuksen veroporkkanoista mm business-enkeleille, mutta Heikki Niskakangas on varmaan estänyt näiden esitysten eteenpäin menon.

http://www.defmin.fi/files/1648/Suomalainen_asevelvollisuus_plmv2_2010.pdf

Tämän lukuvuoden aikana olen melkein viikoittain törmännyt faktaan ja ihmisiin, jotka ilmaisevat miten huonosti moni henkisesti voi maassamme. Erityisesti nuoret voivat pahoin. Yliopistoissa tarvitaan enemmän resursseja terveydenhoitoon, koska masennus on niin yleistä. Maarianhaminan yläasteilla noin 20 % nuorista potee masennusta ja väsymystä. Suomen Lääkäriseuran ns. konsensuskokous tämän vuoden helmikuussa tuotti uutta kattavaa ja masentavaa tietoa henkisestä pahoinvoinnista ja nyt viimeksi Pekka Himanen valottaa asiaa kirjassaan Kukoistuksen käsikirjoitus.

Pekka Himanen toteaa kirjassaan, että mielenterveyssyistä jo yli 3 % työikäisestä väestöstä on työkyvyttömyyseläkkeellä ja 25 % kaikista sairauspäivärahamenoista johtuu mielenterveyssyistä. Himanen jopa väittää, että menetämme neljänneksen talouden potentiaalista psyykkisestä pahoinvoinnista johtuen.

Lääkäriseuran konsensuskokous totesi muun muassa, että noin 24 % 19-34 vuotiaista naisista ja noin 11 % saman ikäisistä miehistä kokee masennusta. Edelleen itsemurhaluvut ovat korkeita, ja tyttöjen osalta meillä on eniten itsemurhia OECD-maiden keskuudessa. Murrosiästä lähtien tytöt ovat sairaampia, mutta toisaalta pojat kokevat enemmän yksinäisyyttä. Tuttua on tyttöjen sairastuminen syömishäiriöihin ja se, että he kokevat enemmän ulkonäköpaineita.

Tätä listaa voisi jatkaa, mutta joku voisi myös kysyä: miten tilanne poikkeaa sata vuotta sitten vallinneesta tilanteesta, jolloin naisilla oli usein hysteria (esim. Albert Edelfeltin vaimo) – diagnoosi, jota emme tunne tänä päivänä.

En tietenkään siihen osaa vastata, mutta yhteistä näille voi olla, että naisia pakotetaan tiettyyn muottiin. Tytöt tuntevat, että heiltä vaaditaan paljon ja mainitut ulkoiset paineet ovat kovia. Lasten ei myöskään sallita olla lapsia ja media on väärällään vääriä ”ihanteita”.

Mutta ei sovi myöskään vähätellä kiusaamisen yleisyyttä. Kiusaaminen, lähimmäisen pahoinpitely, vihan lietsonta, ulkomaalaisviha – ne ovat myös sukua keskenään.

Vähän kärjistäen voisi myöskin todeta, että tytöt pyrkivät pärjäämään kaikilla aloilla ja pärjäävät poikia paremmin kouluissa, kun taas poikien joukosta löytyy enemmän koulupudokkaita.

Olen Himasen kanssa samaa mieltä, että tarvitaan laajaa muutosta. Nyt pieni

terapian lisääminen ei auta, vaan ongelmia on estettävä ja pulmiin puututtava ajoissa.

Monta kertaa yhteiskunnassa on peräänkuulutettu arvokeskustelua – lähinnä silloin kun laaditaan ns. säästölistoja. Tällainen arvokeskustelu ei ole toiminut, koska usein eri ihmisryhmien tarpeet asetetaan vastakkain. Mutta todellinen keskustelu, jossa me kaikki teoissa ja sanoissa osoitamme, että kaikkien panos yhteiskunnassa on yhtä tärkeä, ja jossa emme pelkästään ihannoi taloudellisia lukuja – tällaiseen muutokseen tarvitaan johtajuutta ja keskustelua. Muuten yhteiskuntamme sairastuu.

Tähän kuuluu, että jotkut nuoret tarvitsevat enemmän tarkoitusta elämäänsä ja monet paljon enemmän yhteisöllisyyttä. Lääkärit suosittelivat pienempiä ryhmäkokoja ja ryhmien pysyvyyttä, jotka palvelisivat erityisesti poikien opiskelua.

Muutosta tarvitaan. Muuten on pakko puhua pahoinvointi- eikä hyvinvointiyhteiskunnasta.

Töölöläinen 12.03.2010

Vuodenvaihde on ollut meille suomalaisille raskasta aikaa. Sellon murhat ja väkivalta varjostivat vuoden alkua ja monta kysymystä liikkuu mielissämme. Miksi väkivaltaan ei puututtu aikaisemmin? Suhtautuvatko viranomaiset edelleen vähätellen tällaisiin rikoksiin? Välittyykö tieto viranomaisten kesken riittävästi? Miksi maassamme on niin paljon aseita? Monen vastaus ja lääke ongelmiin on ollut nopeampi ulkomaalaisen karkottaminen. Tässäkin suhteessa on katsottava menettelyjä, mutta keskustelussa on valitettavasti unohtunut, että näissäkin asioissa meitä sitovat eurooppalaiset ihmisoikeussopimukset. Ne velvoittavat meitä ja estävät karkottamasta henkilöä, jos häntä uhkaa esimerkiksi vaino maassa, johon hänet karkotettaisiin. Toisaalta ihmisoikeussopimukset velvoittavat myös suojaamaan perheitä ja katsomaan lasten parasta.

Ensimmäiset analyysit Sellosta on nyt tehty, vaikka poliisitutkinta on kesken. Niin nopeasti kuin mahdollista pyrimme toimiin, jotka ehkäisevät väkivaltaa ja parantavat viranomaisten edellytyksiä toimia.

Sellon tapahtumien aiheuttaneen järkytyksen jälkeen seurasi hämmennys, joka johtui siitä, että ns. valelääkäri oli toiminut noin kymmenen kuukautta yleislääkärinä kahdessa eri kunnassa, Karkkilassa ja silloisella Karjaalla.

Myös tämä tapahtumasarja on omiaan herättämään kysymyksiä. Miten kunnat pystyvät valvomaan, että julkisen hankinnan kautta saatavat palvelut täyttävät kriteerit? Ovatko kunnat suojautuneet riittävän hyvin, jotta sopimukset voidaan irtisanoa, kun lääkärikeskus ei voi taata lääkäreiden pätevyyttä. Ja miten kunta on varautunut siihen, että pystyisi irtisanomaan sopimuksen, jos tuottaja myydään aivan uudelle taholle, joka toimii uusien periaatteiden mukaan.

Me kunnissa emme ole vielä riittävän hyviä hankkimaan palveluita. Sen olemme huomanneet Helsingissä ja se huomattiin taas ns. valelääkäreiden toiminnassa. Samaa sarjaa, huonoa palvelua, ovat myös väärin kirjoitetut reseptit, kun tietokoneohjelma, jota käytettiin kaksikielisessä kunnassa toimi vain suomeksi. Sekin sai jatkua kenenkään puuttumatta asiaan.

Tietokoneohjelmista puhuttaessa on myös valittaen todettava, että niidenkin osalta olemme oppineet kantapään kautta. On mahdollista, että täällä Suomessa osataan tehdä tietokonepelejä, mutta ei kyllä tietokoneohjelmia, jotka toimivat julkisella sektorilla. Säännönmukaisesti toimitukset viivästyvät, ja julkinen sektori on riippuvainen ihan muutamasta toimittajasta – joskus yhdestä tai kahdesta toimijasta markkinoilla. Ja kuten tiedämme, myös sähköinen äänestäminen kangerteli.

En tiedä, johtuvatko ongelmat vähäisestä määrästä toimijoita, mutta on myös erittäin vaikeata sovittaa yhteen eri kunnissa toimivia järjestelmiä. Sen olemme havainneet, kun olemme yrittäneet kehittää digitaalisia palveluja yli pääkaupunkiseudun kuntarajojen. Lähdekoodit eivät ole avoimia, ja vasta äskettäin on ruvettu vaatimaan avoimuutta tässä suhteessa.

Suurella ryminällä Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkisti sinänsä ansiokkaan raportin Suomen digitaalisesta tulevaisuudesta. Raportissa osoitettiin, miten Suomi on jäänyt jälkeen ja menettänyt pistesijoja, kun mitataan miten sähköiset palvelut toimivat. Olemme olleet kärkisijoilla, mutta nyt esimerkiksi sijalla 23, mitä tulee julkishallinnon sähköisiin palveluihin.

Ei voida kiistää, että palvelut ovat edenneet huomattavasti paremmin sekä muissa Pohjoismaissa että Itämeren ympärillä, mutta myös Aasiassa, jossa yhteiskunnan rakenteet ovat erilaisia.

On varmaan aivan totta, kuten kirjoittaja Teppo Turkki toteaa, että on tuijotettu aivan liikaa teknisiä investointeja ja investoinnit on hallinnossa toteutettu aivan liian ”siilomaisesti”. Se, mitä emme todellakaan osaa, on toimia yli hallinnonrajojen! Nämä rajat voivat olla jopa paljon pahempia esteitä yhteistyölle kuin mitkään kuntarajat! Eli jokainen taho on vain tuijottanut omia järjestelmiään, eikä kokonaisuutta ole hallinnut kukaan.

Raportti on siis sinänsä ansiokas, ja sen johdosta ryhdytään ja on ryhdytty toimiin, muun muassa toisen ajankohtaisen töölöläisen ministerin, Mari Kiviniemen toimesta. Ja hyvä niin.

Mutta yksi puute Evan raportissa on. En löytänyt mitään analyysia siitä, mikä on ohjelmistoyritysten tilanne. Onko niissä riittävä osaaminen – ja ennen kaikkea, onko kilpailu niiden kesken riittävää ja onko niitä riittävästi. Kerta kaikkiaan: onko meillä riittävästi osaamista ohjelmistoyrityksissä palvella julkista alaa tai vaativia järjestelmiä muuten. Myös tässä suhteessa minulle on valjennut totuuksia suomalaisesta hallinnosta.

Paljon tekemistä riittää uudellekin vuodelle. Myös kauniissa Töölöössämme.

Töölöläinen 17.01.2010